Jenni-Reeta (Suomeksi/In Finnish)

Ensimmäisen tatuointini sain oikeastaan jo yhdeksänvuotiaana. Äitini oli töissä sädehoito-osastolla, ja siellä oli tapana tatuoida potilaille pienet pisteet sille alueelle, jolle hoito oli tarkoitus tehdä. Kerran sairaalaan tuli potilaaksi eräs nuori nainen. Hän kyseli äidiltä, kuinka iso ja näkyvä tatuoinnista tulee, ja näyttääkseen hänelle äiti teki malliksi itselleen tatuoinnin. 

Vähän ajan päästä siskoni oli tutustumassa työelämään äidin työpaikalla ja halusi äidin tekevän hänellekin samanlaisen pisteen. Sen jälkeen minunkin oli tietysti pakko saada samanlainen. Kaikkein mieluiten olisin tahtonut pääkallon tai sydämen, mutta äiti sanoi, että piste on ainoa, jonka hän voi tehdä. 

Siitä kiinnostukseni tatuointeihin varmaankin alun perin alkoi. Ja jos äitini joskus motkottaa tatuoinneistani, voin aina vastata hänelle, että hänhän on itse tehnyt ensimmäisen tatuointini, joten ei auta valittaa! 

Teini-ikäisenä minulla oli lävistysvimma. Kun olin 14-vuotias, kiersimme perheeni kanssa kolme viikkoa Eurooppaa. Olisin halunnut ottaa lävistyksen Saksassa, mutta siellä ei suostuttu tekemään lävistyksiä niin nuorelle. Suomeen saavuttuamme päätin tehdä itse itselleni huulikorun. 

Siitä lähti into lävistyksiin, ja aloin tehdä niitä ensin itselleni, ja myöhemmin myös muille. Siinä vaiheessa kun naamassani alkoi olla yli 10 lävistystä, äitini ja tätini lupasivat maksaa minulle, jos suostuisin ottamaan osan niistä pois. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen päädyimme ratkaisuun, jossa jätin kasvoihini kaksi näkyvää lävistystä, ja vastineeksi sekä äitini että tätini maksaisivat minulle tatuoinnit. Olin 17-vuotias, kun pääsin luvan kanssa ottamaan ensimmäiset tatuointini ihan oikeassa liikkeessä.

Tuossa vaiheessa olin tosin jo ottanut yhden tatuoinnin ilman lupaa. Noin vuotta aiemmin olin muuttanut Raaheen opiskelemaan. Luokkakaverini äiti teki tatuointeja kotonaan, joten minäkin kävin hänen tatuoitavanaan. Tatuoinnin oli tarkoitus kuvata erästä H.R. Gigerin veistosta, mutta kun ihmiset valmiin tatuoinnin nähtyään alkoivat kysellä, esittääkö se golfmailaa tai jotain vastaavaa, totesin lopulta, että on parempi peittää se jollain.

Osalla tatuoinneistani on jokin merkitys, mutta paljon on myös kuvia, jotka vain näyttävät hienoilta. Kuten nyt vaikka tämä kärpässieni. Myöhemmin tosin törmäsin tietoon, että kärpässieni on Saksassa hyvän onnen symboli, mikä sopii mainiosti omaankin ajatusmaailmaani.

Olen aina ollut utelias luonne ja halunnut kokeilla kaikenlaista. Lävistysten lisäksi olen kokeillut itseeni niin tatuoimista kuin arpitatuoinnin tekoa skalpellillakin. Suhtaudun edelleen kotona tehtyihin tatuointeihin hieman kaksijakoisesti. Moni tuntemani tatuointiartisti on aloittanut kotona ja kehittynyt hyväksi tatuoijaksi, mutta läheskään kaikki kotitatuoijat eivät ole hyviä. Toisaalta pelkät puitteetkaan eivät vielä takaa hyvää tatuoijaa. Vaikka jollain on oma liike, voi jälki siitä huolimatta olla aivan kuraa.

Äiti-teksti on kaverini tekemä harjoituskuva. Siihen on kerran kokeiltu laseriakin. Olin tuuraamassa tatuointiliikkeessä erästä tuttua lävistäjää, ja noihin aikoihin tatuointiliikkeessä sai vielä käyttää laseria, joten kokeilimme sitä iholleni. 

Ennen äidiksi tuloani tein ravintola-alan töitä, ja olin pitkään töissä baarissa. Kerran järjestimme töissä kilpailun, kuka saa eniten myytyä Stolichnaya Salted Caramelia, ja tällä tatuoinnilla yritin houkutella asiakkaita ostamaan sitä lisää. Emme siltikään voittaneet kilpailua, mutta ainakin annoin täyden panoksen!

Olen introvertti ihminen, ja asiakaspalvelutyöhön sisältyvä sosiaalisuus on vaatinut minulta paljon harjoittelua. Lisäksi ihmiset tuntuvat ajattelevan usein, että koska näytän tältä, olen ihmisenäkin tietynlainen. Kerran töissä työkaverini totesi, etten ole yhtään sellainen miltä näytän. Hän sanoi sen ihan positiivisesti, ja hetken aikaa mietittyäni totesin, että tuo on varmaan ihan totta. Vaikka näytän tältä ja saatan sen vuoksi vaikuttaa ihmisenä jotenkin kovalta, olen pohjimmiltani ihan herkkis.

Olen aina tuntenut oloni hieman ulkopuoliseksi, ja ihmisten kanssa toimeen tuleminen on minulle edelleen hieman vaikeaa. Ehkä osittain senkin vuoksi minulla on ollut lemmikkinä koiria aina siitä asti, kun täytin 18. Usein tuntuu, että koiria on helpompi ymmärtää kuin ihmisiä. Koira ei koskaan valehtele eikä vittuile.

Moni tatuoinneistani liittyy johonkin tiettyyn elämäntilanteeseen. Tavallaan tuntuu hieman oudolta olla ihminen, joka ei tykkää avautua omista asioistaan, kun samaan aikaan koko elämäntarinani on nähtävissä ihollani. Toisinaan mietin, että ehkä tatuoinnit toimivat myös tietynlaisena suodattimena. Saatan näyttää vaikeasti lähestyttävältä, mutta jos joku näkee vaivan ja lähestyy tutustuakseen, niin ehkä hän silloin on liikkeellä hyvillä aikeilla.

Ihmisten tuijotus häiritsee toisinaan, varsinkin silloin, kun olen liikkeellä lapseni kanssa. Silloin alkaa helposti miettiä, että mitähän tuokin ajattelee minusta äitinä. Vaikka ihmisten tuijotukseen ei enää nykyään kiinnitä samanlaista huomiota kuin ennen, silti sen aina tuntee. Tavallaan tuijotus tuntuu hämmentävältäkin ottaen huomioon, että teinivuosien kiihkeän punkkarikauden jälkeen näytän nykyään normaalimmalta kuin koskaan aiemmin. Tekisi mieli vain huutaa, että olen ihan tavallinen äiti, miksi tuijotatte!

Aikoinaan raskausajan neuvolassakin tuntui, että suurin osa ajasta meni kuunnellessa hoitajan päivittelyä, ettei hän ole ennen nähnyt näin tatuoitua äitiä. Edelleenkin huomaan, että neuvolassa suhtaudutaan aluksi erittäin varautuneesti minua kohtaan, kun kerron lapseni kehityksestä ja siitä, mitä kaikkea hän osaa. Suhtautuminen kuitenkin muuttuu aina siinä vaiheessa, kun he näkevät, että lapseni oikeasti osaa kaiken sen, minkä kerroinkin – että puhuin totta, enkä valehdellutkaan heille.

Poikani nimi on Saku. Tämä sammakkotatuointi on omistettu hänelle.

Ensimmäinen kasvotatuointini oli sydän, jonka otin vuonna 2015. Minulla oli ennestään jo microdermal, ja totesin, että kasvotatuointi olisi kiva lisä. 2017 otin toisen kasvotatuoinnin korvan viereen. 

Vuonna 2017 otin varmaan seitsemän tatuointia. Noihin aikoihin tuntui vain koko ajan tulevan uusia ideoita, jotka oli pakko saada. Edellisenä vuonna olin eronnut pitkästä parisuhteesta. Olimme seurustelleet 19-vuotiaasta asti, mutta kun sitten 26-vuotiaana erosimme ja muutimme erilleen, tuli vain sellainen olo, että tästä eteenpäin teen ainoastaan asioita, joista itse pidän.

Olen halunnut vuorata itseni tärkeillä ja rakkailla asioilla. Prätkähiiret oli lempparisarjani pienenä.

Ehdin haaveilla leopardikuviosta pitkään ennen sen tatuoimista. Lisäksi päähäni on tatuoitu Oulun keskustan postinumero ja kolme kuutosta.

Niskassani oleva suojelusenkeli sai inspiraationsa oululaiselta hautausmaalta. Halusin suojelusenkeli-aiheisen tatuoinnin, mutta kaikki valmiit mallikuvat tuntuivat aivan liian kiiltokuvamaisilta, eivätkä yhtään minun jutultani. Tykkään käydä hautausmaalla ihan muuten vain. Siellä on miellyttävän rauhallista ja hiljaista.

Loppuvuodesta aion ottaa mahan sivuun Neitsyt Maria-aiheisen tatuoinnin. En ole varsinaisesti uskonnollinen, mutta Neitsyt Mariasta tykkään – minulla on kotona häntä kuvastava ikonikin. Ja koska olen kiihkeä räppifani, haluan tatuointiin myös tekstin Hail Mary Tupac Shakurin biisin mukaisesti.

Minulla on myös Jenna Jameson-fanitatuointi. 

Tilasin aikoinaan Jenna Jamesonin omaelämäkerran. Tällä hetkellä hyllyssäni on varmaan kolmas versio samasta kirjasta, sillä aiemmat versiot olen lainannut jollekin, ja ne ovat jääneet sille tielleen. 

Jenna Jameson on minusta kiehtova ihminen, vaikka hänestä ajatellaan helposti, että tuohan on joku pornotähti, mitä kerrottavaa hänellä muka olisi – siinä mielessä hänen elämäkertansa lukeminen oli silmiä avaava kokemus. Saan toisinaan yhä itsenikin kiinni siitä, että saatan olla ennakkoluuloinen tietyn tyylisiä ihmisiä kohtaan. Jenna Jamesonin tarina on hyvä muistutus siitä, että ihmiset ovat muutakin kuin se mitä heistä näkyy päällepäin.

Nuorempana luin Eläinten vallankumouksen, jonka tasa-arvoteema iski kovaa. 

Kun olin lapsi, muutimme usein, ja jokaisessa koulussa jouduin poikien kiusaamaksi. Olin aina vähän sellainen äänekäs rämäpää, ja jo ala-asteella minulla oli lyhyet, värjätyt hiukset, korviksia ja nenäkoru. Olin vähän sellainen piikki kaikkien lihassa, ja ehkä se oli joillekin liikaa. Jo tuolloin tuntui siltä, että vaikka kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, saavat toiset silti enemmän vapauksia kuin muut – varsinkin pojat saivat käyttäytyä miten halusivat sillä verukkeella, että pojat ovat poikia, kun taas tyttöjen olisi pitänyt aina olla kilttejä, hiljaisia ja avuliaita. Juuri tuota asennetta vastaan olen aina halunnut kapinoida. Minä voin olla juuri sellainen kuin haluan.

Selässäni on Tank Girl-sarjakuva-aiheinen tatuointiprojekti, joka on edelleen keskeneräinen. Nuorempana Tank Girl oli todellinen esikuvani – itsenäinen tankilla huristeleva nainen jossain tuolla Australian aavikolla.

Erityisesti äidiksi tulon jälkeen olen alkanut miettiä yhä enemmän omaa lapsuuttani. Olen keskimmäinen lapsi, ja tietyllä tavalla kärsin ehkä sellaisesta keskimmäisen lapsen syndroomasta. Koska muutimme usein, kaveripiirini vaihtui tiuhaan, ja sen vuoksi minulla ei ollut oikein pysyviä kavereita tai muutakaan pysyvää elämässäni. Tatuoinnit puolestaan edustavat minulle pysyvyyttä.

Ihollani on kaksi sitaattia Danko Jonesilta: toinen on suomennettuna sydänsuru on siunaus, toinen puolestaan aika ei paranna mitään. Nykyään ehkä ajattelen, että vaikka aika itsessään ei paranna, niin ajan kuluessa asioita oppii ymmärtämään ja hyväksymään paremmin. Onhan se eletty elämä siitä huolimatta aina tuolla jossain takaraivossa. 

Mutta kyllä se aina siitä.