Ilona (Suomeksi/In Finnish)

Olen Ilona ja asun Helsingissä. Alun perin tutustuin Humans with tattoos -blogiin kaverini kautta. Aloitin jokin aika sitten terapian, ja sen myötä olen käsitellyt elämässäni tapahtuneita asioita, opetellut tunnistamaan menneisyyteni mörköjä ja pääsemään niistä eroon. Tavallaan koen tähän projektiin osallistumisen jatkumona tuolle prosessille.

Otin ensimmäisen tatuointini 21-vuotiaana. Suunnittelin tatuoinnin itse, ja harkitsin sitä varmaan kolme vuotta ennen kuin viimein uskaltauduin ottamaan sen. Tulen uskonnollisesta perheestä, ja senkin vuoksi jouduin harkitsemaan tatuointia pitkään. Ensimmäinen tatuointi merkitsi minulle todellista itsensä ylittämistä. Tuntui hienolta ajatukselta, että voin hankkia kroppaani tällaisen kuvan – että kehossani on jokin asia, jota eivät määrää mitkään geenit, vaan voin muuttaa itseäni ja kehoani, jos tahdon.

Ensimmäisen tatuoinnin jälkeen olin monta kuukautta aivan euforiassa. Ajattelin vain, että minä tein sen, minä todella otin sen! Oli jotenkin niin hieno tunne tajuta, että voin tehdä keholleni jotain, josta minulle on lapsuudesta saakka opetettu, että en voisi tehdä. Tavallaan tatuoinnin otettuani jätin taakseni kaikki ne lapsena omaksutut käsitykset ja ymmärsin, että minä voin ottaa kehoni haltuun.

Kehon haltuun ottaminen tuntui erityisen tärkeältä myös siksi, että 17-vuotiaana sairastuin reumaan. Reuma on fyysinen sairaus, joka vaikuttaa siihen, ettei omaa kroppaa oikein voi hallita. Siihen liittyy kipuja, joiden vuoksi asioita ei voi enää tehdä kuten ennen. Reuman vuoksi jouduin lopettamaan jalkapallon pelaamisen ja yleisurheilun, jota olin harrastanut hyvin pitkään. 

Reumaan sairastumisen myötä omasta kropasta tulee helposti tietyllä tavalla kliininen. Lääkärit tutkivat kehoa jatkuvasti, ja siitä otetaan aina vain uusia verikokeita – tavallaan alkaa tuntua siltä, että vaikka kyseessä on minun kehoni, en enää itse hallitse sitä. Minulle tatuoinnit ovat tuoneet tunteen siitä, että hallitsen omaa kehoani ja voin tehdä siihen jotain pysyvää. Kukaan ulkopuolinen ei ole päättänyt puolestani, että ota nyt tuollainen tatuointi tuohon, vaan se perustuu aina omaan päätökseeni.

Olen aina ollut kipuherkkä ihminen, ja vaikka tatuointien ottaminenkin sattuu omalla tavallaan, se on kuitenkin aivan erilaista kuin reumasta johtuva nivelkipu. Tatuoinnista johtuva kipu ei ole arvaamatonta vaan se on tatuoijan hallinnassa: kun neula nousee ihosta, kipukin loppuu. 

Sairastuin masennukseen noin 13-vuotiaana. En tiedä, oliko se aluksi varsinaista masennusta, mutta yläasteen aikana aloin voida todella huonosti ja olin usein ahdistunut. Tuohon aikaan olin perfektionisti, pidin tavoitteeni korkealla ja ajattelin, että minun on pärjättävä kaikilla elämän osa-alueilla. Mutta kun koko ajan oli huono olo, en pystynytkään suoriutumaan kuten halusin, mikä puolestaan romahdutti itsetuntoni kokonaan. Aloin pitää itseäni kamalan lihavana ja yritin laihduttaa. En osannut puhua pahasta olostani, ja tietyllä tavalla häpesinkin omaa väsymystäni. 

Koska en osannut käsitellä huonoa oloani, se purkautui ahdistuskohtauksina. Niistäkään kukaan ei tiennyt mitään, sillä ne eivät näkyneet ulospäin. Minulla oli paljon itsetuhoisia ajatuksia, enkä esimerkiksi uskaltanut kävellä yksin sillalla, sillä pelkäsin hyppääväni sieltä alas. Samaan aikaan pidin kulissit kunnossa ja kasvatin itselleni suojakuoren. Myöhemmin ystäväni niiltä ajoilta ovat sanoneet, etteivät ikinä olisi osanneet arvata, kuinka huonosti voin. Koulussa olin aina keskiverto-oppilas, ja kenties ihmiset eivät usein osaa odottaa, että tavallinen keskivertonuori voisi olla masentunut. Varsinkaan kun en itse osannut tai edes halunnut tuoda sitä esille. 

Noiden vuosien aikana elämässäni oli yksi hyvä asia, joka piti minut kiinni elämässä. Kun olin 12-vuotias, sain ensimmäisen oman koirani, tiibetinspanieli Helvin. Helvi oli todella iso osa elämääni, ja vietin sen kanssa todella paljon aikaa. Kun joskus 16–17-vuotiaana ahdistukseni oli pahimmillaan, käsittelin sitä liikkumalla Helvin kanssa. Ahdistuskohtauksen iskiessä otin koiran mukaan, painuimme metsään ja tarvoimme siellä yhdessä kolme tuntia putkeen. 

Helvin vuoksi en myöskään halunnut vahingoittaa itseäni, sillä ajattelin, että ilman minua se ei pärjäisi. Sillalla kävellessäni mietin, etten voi hypätä alas, sillä jos hyppäisin, Helvi jäisi yksin ja sille kävisi huonosti. Myöhemmin olen ajatellut, että on pitkälti Helvin ansiota, että olen vielä hengissä. Helvi oli minun selviytymiskeinoni.

Helvi kuoli ollessaan 11-vuotias. Viime elokuussa otin tämän muistotatuoinnin sinä päivänä, kun Helvi olisi täyttänyt 13 vuotta. Helvi oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä koira. Nyt se on ikuisesti ihollani ja aina ajatuksissani.

Rannetatuointini otin todella ex tempore -tyyliin, vaikka olinkin pohtinut aihetta etukäteen. Menin tatuointistudiolle kysyäkseni vapaita aikoja, ja tatuoija vastasi, että hänellä olisi vapaata aikaa juuri nyt. Puolen tunnin päästä astuin ulos liikkeestä tuore tatuointi ranteessani, ja mietin vain että vau, mitä mä just tein?

Myös tämä tatuointi liittyy nuoruuteeni ja itsetuhoisten ajatusten voittamiseen. Jos joskus tulisi taas aika, kun pelkäisin tekeväni itselleni jotain, silloin tämä tatuointi muistuttaa minua siitä, että oikeasti haluan elää. 

Tuorein tatuointini muistuttaa minua tietyistä paikoista. Ensimmäiset koordinaatit osoittavat lapsuudenkotiini, toiset puolestaan vaihto-opiskelupaikkaani Saksassa. Viimeisenä ovat Helsingin koordinaatit. Vaikka kaikki nämä paikat ovat minulle merkityksellisiä, Helsingissä olen tuntenut oloni eniten kotoisaksi.

Kun ennen tämän jutun tekemistä pohdin kämppikselleni ääneen tatuointihistoriaani, totesin, että kaikki tatuointini tuntuvat oikeastaan liittyvän yhteen. Niissä toistuvat samat elementit: itsensä ylittäminen, oma tausta sekä ne asiat, jotka ovat kantaneet vaikeina aikoina. Esimerkiksi nämä koordinaatit muistuttavat minua samalla nuoruuteni ajoista, jolloin tuntui, etten saa oikein mistään kiinni ja elämä on pelkkää ajelehtimista. Siihen aikaan tuntui, etten voi itse vaikuttaa mihinkään, ja sitten tuli vielä reuma, jonka vuoksi olin koko ajan kipeä ja lääkkeet aiheuttivat pahaa oloa. Koordinaattien osoittamat paikat ovat niitä, joissa olen voinut tuntea olevani kotona. 

Nuorempana en pitänyt itsestäni ja ulkonäöstäni. Oikeastaan en osaa vieläkään täysin tykätä itsestäni, mutta se on asia, jota harjoittelen koko ajan. Tatuoinnit ovat minulle keino kaunistaa itseäni, ja niiden ottaminen vähän sama asia kuin meikkaaminen saattaa olla jollekin toiselle. Meikki ja hiusväri haalistuvat kuitenkin aina pois, mutta tatuointi pysyy ikuisesti.

Luulen, että harva tulee ehkä edes ajatelleeksi, kuinka tatuoinneilla voi olla paljon muitakin merkityksiä kuin se, että ne ovat hienon näköisiä tai yksittäinen kuva symboloi jotain tiettyä asiaa. Itse olen halunnut ottaa tatuointeja erityisesti siksi, että niiden avulla voin tehdä kropastani itseni näköisen. Vaikka geenit määrittelevät suurimman osan ulkonäöstäni, tatuoinnit ovat se osa minussa, johon voin itse vaikuttaa. Geenien vuoksi olen tämän kokoinen, tämän pituinen, hiukseni edustavat tiettyä hiuslaatua ja silmäni ovat sen väriset kuin ovat, mutta tatuoinnit ovat jotain, jonka olen itse päättänyt.