Hemmo (Suomeksi/In Finnish)

Nimeni on Hemmo, ja ikää on tällä hetkellä 40 vuotta. Ensimmäisen tatuointini otin 18-vuotiaana. Eräällä psychobilly-kaverillani oli tatuointikone, joka oli tehty vanhasta partakoneesta. Kone piti meteliä ja kuumeni niin, että tatuoimisesta oli pidettävä taukoa vartin välein, ettei tatuoija polttaisi näppejään. Kun kuva oli valmis, menin näyttämään sitä isoveljelleni ja kielsin häntä hiiskumasta faijalle mitään – tarkoitukseni oli kertoa itse, kunhan sopiva aika tulee. Menimme ulos tupakalle, ja saman tien kun faija tuli paikalle, broidi vilkaisi minua ja julisti: ”Hemmo on ottanut tatuoinnin!”

Muistan vielä tänä päivänäkin faijan reaktion. Odotin vähintään parinkymmenen minuutin saarnaa tatuointien paheellisuudesta, mutta hän vain vilkaisi käsivarttani ja totesi: ”Voi lapsraukka, etkö keksinyt parempaa tapaa tuhlata rahojasi?” Siihen aikaan ajateltiin vielä yleisesti, että tatuoinnit ovat roistojen, merimiesten ja linnakundien juttu. Hassua kyllä, mutsi ei koskaan ole sanonut tatuoinneista mitään negatiivista, mutta on kyllä kehunut muutamaa tatuointiani.

Surullinen enkelihahmo on yksi ensimmäisistä tatuoinneistani. Löysin aiheen alun perin tatuointilehdestä. Kuva vain jotenkin sykähdytti, vaikkei siinä kummempaa merkitystä taustalla olekaan.

Satyyrihahmo on uusin tatuointini. Senkin ottamisesta on vierähtänyt jo muutama vuosi. 

Hemmo on ihan oikea ristimänimeni, ja olen saanut kuulla nimestäni läppää aina. Siitä saa väännettyä vähän kaikenlaista lisänimeä, mikä ei varsinkaan teini-iässä ainakaan helpottanut elämää. 

Kaikkein yleisin vitsi on ollut nimeni vertaaminen Pahkasiasta tuttuun sarjakuvahahmoon, Hemmo Paskiaiseen. Lopulta päätin ikuistaa Hemmo Paskiaisen iholleni. 

Tämän tatuoinnin ottamisen jälkeen on oma käsityksenikin nimittelystä tuntunut muuttuvan. Tavallaan voisi sanoa, että ottamalla tämän tatuoinnin pääsin samalla astumaan kaiken kiusaamisen ja nimittelyn yläpuolelle. Jos minua kerran kutsutaan Hemmo Paskiaiseksi, niin nyt siihen on ainakin hyvä syy.

Toimin kilttien maahantuojana, ja tavallisesti kuljenkin kiltti päälläni. Usein kiltti tuntuu aiheuttavan hämminkiä suomalaisten keskuudessa. Erityisesti miehet kyselevät, miksi pukeudun hameeseen. Yllättävintä on ollut huomata, että mummot tuntuvat tykkäävän – he saattavat hymyillä ja näyttää peukkua, kun vastaan kävelee tällainen tatuoitu mies kiltti yllään. Se on kieltämättä hieman mystistä.

Alun perin kiltti-innostukseni sai alkunsa siitä, kun olin töissä helsinkiläisellä PRKL-klubilla ja hankimme kiltit osaksi työvaatetusta. Sitä kautta tutustuin kaveriin, joka toi kilttejä Suomeen. Myöhemmin sama kaveri sairastui syöpään ja lopulta menehtyi siihen. Minä ja muutama muu kaveri halusimme jatkaa hänen aloittamaansa työtä, joten perustimme Ylämaan kiltti MacHemmot -nimisen yhdistyksen, jonka nimissä tuomme maahan kilttejä ja myymme niitä. 

Halusimme kunnioittaa edesmenneen ystävämme muistoa myös julkaisemalla Kilttimieskalenterin. Kalenteri tehtiin vapaaehtoisvoimin nopealla aikataululla, ja siitä saadut tuotot lahjoitimme Syöpäsäätiölle. Viime vuonna kalenteri sai jatkoa, ja tuolloin lahjoitimme tuotot Kuopion Tyttöjen Talolle. Tällä hetkellä valmistelemme kolmatta Kilttimieskalenteria, jonka lahjoituskohde tulee olemaan Poikien Talo Oulussa.

Kun asiaa alkaa miettiä, niin huomaa, että tatuointeihin liittyy monia muistoja eri elämäntapahtumista. Kun katsoo jotain tiettyä kuvaa, tulee mieleen samalla kaikenlaisia hauskoja pieniä sattumuksia, joita kuvien ottamiseen on liittynyt. Molemmat pohjetatuointini on tehnyt eräs turkkilainen tatuoijaystäväni.

Tutustuin häneen, kun olin matkalla Turkissa. Heti ensimmäisenä päivänä rupesin hänen kanssaan juttusille ja kerroin, että haluaisin tatuoinnin. Aluksi hän oli sitä mieltä, että tatuointi kannattaa tehdä vasta matkani lopussa, jotta voin rauhassa ottaa aurinkoa ja uida. Mutta kun kysyin häneltä, näytänkö minä tyypiltä joka rakastaa auringonottamista, hän myöntyi, ja päätimme tehdä tatuoinnin vielä saman illan aikana.

Menin tatuoitavaksi hänen kotiinsa. Se oli oikein mukava kokemus – jopa nukahdin tatuoinnin aikana ja heräsin vasta siihen, kun tatuointi oli valmis. Sain vielä moottoripyöräkyydin hotellille tatuoijani kaverilta. Matkalla tatuointia suojannut kelmu irtosi, ja tietysti tuoreesta kuvasta vuoti vielä hieman verta. Kun hotellin respassa nähtiin, että tulin paikalle moottoripyörällä verta valuen, he hätääntyivät ja alkoivat kysellä, olenko ollut onnettomuudessa. Vastasin vain, että ei, ei – tatuointia ottamassa!

Lohikäärmehän on aiheena aivan klassikko. Toisen klassikon eli tiikeritatuoinnin sain myöhemmin, kun samainen tatuoijaystäväni kävi luonani Suomessa.

Vaikka varsinkin nuorempana tuli liikuttua paljon rokkari- ja psychobillyporukoissa, on kaveriporukassani tyyppejä ihan laidasta laitaan. Kai se on tietyllä tavalla kirouskin: mitä erikoisemmalta ihminen vaikuttaa, sitä varmemmin oma kiinnostukseni herää – sitten on vain pakko uida toisen henkilökohtaiselle alueelle ja yrittää päästä juttusille! Olen huomannut, että jos mistään muusta ei keksi juteltavaa, niin tatuoinneista riittää aina jutunjuurta.

Alun perin idea riimukirjaimiin lähti eräältä tutultani, jolla oli niskassaan riimutatuointi. Noihin aikoihin kiinalaiset kirjoitusmerkit olivat vielä kunnon buumi, mutta itse mietin, eikö riimukirjoitus olisi kuitenkin osuvampi valinta tällaiselle pohjoismaalaiselle kaverille. 

Oikeaan käsivarteeni on tatuoitu riimukirjaimin sanat syntinen, epätoivo ja uskottomuus. Vasemmassa kädessä ovat puolestaan niiden vastakohdat eli vanhurskas, toivo ja uskollisuus. Toki siinäkin on jo vastakohtaa kerrakseen, että tatuoinneissa esiintyy kaksi kristinuskon käsitettä, jotka on kirjoitettu pakanoiden kirjaimilla. 

Kun porukka kysyy näistä kirjaimista, on tapanani keksiä kaikenlaisia selityksiä – milloin nämä tarkoittavat ”seitsemältä saunaan”, milloin ”muista hernekeittopäivä aina torstaisin”. Yleensä porukka tyytyy noihin selityksiin ihan hyvin, mutta serkkuni jaksoi oikeasti nähdä vaivaa ja etsi itse riimukirjaimia netistä, jotta saisi tietää näiden tatuointien oikeat merkitykset!

Ehkä tietyllä tavalla tatuointien ottaminen onkin helpompaa, kun on vielä nuori. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kiireisemmäksi elämä yhtäkkiä muuttuu, ja sitä alkaa toistella itselleen, ettei ole aikaa eikä rahaa käydä tatuoitavana. Tällä hetkellä yritän säästää rahaa vähän pidemmälle reissulle syksyksi, mutta ehkä sen jälkeen sitä voisi taas hankkia vähän lisää mustetta nahkaansa. 

Ehkä.