Kuutti (Suomeksi/In Finnish)

Otan uusia tatuointeja melko spontaanisti. Yleensä jos keksin uuden idean, joko toteutan sen itse saman viikon aikana tai varaan ajan jollekin toiselle tatuoijalle. Useimmat tatuoinneistani ovat kuitenkin itse tehtyjä.

Idea kahteen kuuttitatuointiini lähti oikeastaan vitsistä. Toinen kuuteista on hyväntahtoinen eli sellainen kuin oikeasti olen, mutta tarpeen vaatiessa minusta löytyy myös kiukkuinen kuutti. Olen huomannut, että ulkoinen olemukseni hämää ihmisiä. Usein perusoletus on, että koska minulla on lävistyksiä ja tatuointeja, olen jotenkin todella karski ja kova tyyppi, mutta oikeasti olen aivan täysi vastakohta – tällainen nössö kuutti, joka haluaa, että kaikilla on hyvä olla.

Selkätatuointini on kenties tatuoinneistani henkilökohtaisin. Se edustaa minua ja sisintäni. Tämän tatuoinut Kaija Papu on eräs lempitatuoijistani – rakastan hänen tyyliään. Kuvaan on saatu hienosti ikuistettua kaaoksen tuntu, jota halusin tatuoinnilla kuvata.

Tähän tatuointiin liittyy paljon merkityksiä. Se kuvastaa tasapainoa, jota yritän saavuttaa itseni kanssa. Vaikka ulospäin vaikutan rennolta ja huolettomalta, koen samalla itseni myös hyvin pelokkaaksi tyypiksi. Minulle tämän tatuoinnin tekeminen oli samalla hyvin terapeuttinen sessio. Tatuointi on tehty kolmessa osassa, ja tuona aikana muistan käsitelleeni paljon erilaisia elämäni kipukohtia. Nyt, kun tatuointi on valmis ja aina mukanani, huomaan kuinka se on samalla auttanut minua kulkemaan elämässä eteenpäin.

Ensimmäiset oikeat tatuointini olivat kaksi timanttia, jotka otin 18-vuotiaana Lahdessa. Ensimmäiset oikeat tatuointini ne olivat siksi, että joskus 16–17-vuotiaana olin käynyt eräällä tyypillä, joka tatuoi kulmakarvoja ja teki samoilla välineillä myös niin sanottuja tatuointeja. Vinguin äidiltä lupaa, ja luvan saatuani kävin ottamassa rintakehääni kaksi tähteä. Koska muste oli mitä oli, nuo kuvat ovat kuluneet ajan myötä kokonaan pois.

Ja ne timanttitatuoinnit – toinen niistä on jo peitetty, ja toisenkin luultavasti peitän tulevaisuudessa. Vaikka ne on tehty ihan oikeassa tatuointiliikkeessä, niiden jälki on huonoa, etteivät kuvat näytä hyvältä.

Kun menen tatuoitavaksi jollekin toiselle tatuoijalle, edellytän aina, että artisti on kanssani samalla aaltopituudella ja hänellä on muutenkin hyvä meininki. Pidän Leena Lumilammesta sekä persoonana että tatuoijana, ja suorastaan odotan kuin kuuta nousevaa, että hänen ajanvarauksensa aukeaa! Arvostan myös jo mainitsemaani Kaija Papua, sillä Suomessa kenelläkään ei ole samanlaista tyyliä kuin hänellä.

On monta muutakin tatuoijaa, joita arvostan todella paljon. Kunnioitan Tuula Aikioniemeä ja toivon, että tulevaisuudessa pääsisin ottamaan häneltäkin kuvaa. Ja Sarppa! Häneltäkään minulla ei ole vielä yhtään tatuointia. Myös tamperelaisessa tatuointistudio Rönkkö & Mobergissa on upean leppoisa ilmapiiri.

Rönkkö & Mobergin Antti tatuoi reiteeni tämän ison kissan. Yhtenä yönä näin unta, jossa otin tällaisen tatuoinnin, ja vähän myöhemmin menin kysymään Antilta, haluaisiko hän toteuttaa minulle sellaisen oikeasti.

Itse olen valinnut lähelleni vain turvalliseksi kokemiani tyyppejä. Koska työskentelen tyytyväisenä pikkustudiossani, olen ehkä vähän ulkona suuren maailman tatuointimeiningeistä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kuitenkin pannut merkille, että varsinkin naisartisteja on alkanut näkyä yhä enemmän, ja todella kovia tekijöitä nousee koko ajan lisää.

Pidän monenlaisista tatuointityyleistä, ja olenkin vähän tällainen kävelevä tarrakirja. Viime aikoina erityisesti mustat tatuoinnit ovat kiinnostaneet todella paljon, ja diggaan myös old schoolista. Ylipäätään pidän rouheammasta tyylistä, vaikka toisaalta haluaisin selkääni herkkiä ja kauniita kasvitatuointeja.

Aina pehmee -tatuointi muistuttaa, että aivan sama miltä näytän, olen kuitenkin sisimmässäni aina pehmeä.

Usein perheemme pienimmät naljailevat uusista kuvistani ja kyselevät, olenko miettinyt niitä ollenkaan. Kun seitsemänvuotias heittää tuollaisen kysymyksen, niin pakkohan siinä on yrittää näyttää hyvää esimerkkiä ja sanoa, että olen miettinyt, ja muista myös itse tulevaisuudessa miettiä tarkkaan, mitä ja keneltä otat!

Toisaalta luulen, että tulevasta sukupolvesta saattaa kasvaa sellainen, jolla tatuointeja ei välttämättä ole lainkaan. Ehkä lapsille tatuoinnit eivät vain näyttäydy erityisen kiinnostavina, koska vanhemmat ovat niin usein tatuoituja. Jokin aika sitten muksumme päiväkotiryhmä kävi vierailemassa vanhempien työpaikoilla, joten he kävivät tutustumassa myös tatuointistudiolla. Siinä sitten yritin esitellä muksulaumalle, että tässä on tatuointikone, näin se toimii ja tällaista jälkeä sillä saa aikaan. Lasten mielestä kaikkein kiinnostavinta taisi kuitenkin olla ihan vain se, että he pääsivät studiolle juomaan mehua.

Apina on kaveritatuointi. Minulla ja ystävälläni on molemmilla samanlaiset. Annoin kaverini tatuoida itse osan tästä kuvasta, joten nyt siinä näkyy myös hänen kädenjälkensä.
Ankkuri on muistotatuointi ukilleni.

Toisessa pohkeessani on Tua Musakan tekemä kuva shetlanninlammaskoirastani Tinkasta. Tinka tuli minulle parivuotiaana ja on kulkenut nyt mukanani yhdeksän vuotta. Tinkan kanssa olemme kokeneet yhdessä sydänsurut, homekämpät ja muut. Tinka on pysynyt vierelläni kaikkien näiden vuosien ajan ja jakanut suuren osan elämääni. Ja edelleen se on yhtä riemukkaan onnellinen kaikesta mitä sen ympärillä tapahtuu.

Vaikka saatankin ottaa tatuointeja hetken mielijohteesta, on monessa ihan oikeakin ajatus taustalla. Pitäiskö-teksti toimii itselleni muistutuksena siitä, ettei siisteistä jutuista kannata kieltäytyä vain sen takia, että vähän jännittää. Jos miettii, että pitäisikö, niin silloin todellakin pitäisi – hyvä siitä tulee, ja jos ei tule, niin onpahan ainakin kokeiltu.

904 viittaa erääseen hauskaan tapahtumaan. Olimme puolisoni kanssa telttailemassa Hailuodossa ja päädyimme laavulle. Siinä istuessamme haaveilimme, että olisipa meillä kahvia. Laavun nurkassa oli numerolukolla varustettu kaappi, ja aloin huvikseni rullailla lukkoa edestakaisin. Numerosarjan 904 kohdalla lukko yllättäen aukesi, ja kaapin sisältä löytyi – yllätys yllätys – kahvia, vettä ja nokipannu. Edelleenkin tuo numerosarja tulee meidän molempien mieleen aina kun jotain hyvää ja odottamatonta tapahtuu.

Pullotatuointi muistuttaa toisesta huvittavasta yhteensattumasta. Kerran näin tatuoija Pyry Ruuskasella vapaan, pullopostiaiheisen flash-kuvan, ja tykästyin kuvaan niin paljon, että päätin varata sen itselleni. Hieman sen jälkeen tapasin puolisoni. Hänellä oli noihin aikoihin seinällään juliste, jossa oli Molotovin cocktail. Jo aiemmin olin havahtunut miettimään, että minut voisi kai luokitella maailmankuvani perusteella jonkin sortin anarkistiksi. Siellä puolison luona sitten katselin vuorotellen kättäni ja seinällä olevaa kuvaa, ja kun huomasin niiden näyttävän lähes samalta, repesin nauruun. Tässä sitä ollaan: kädessäni on tatuointi polttopullosta!

Laulan aina lujempaa kuin lupa annetaan on peräisin Milla Rumin Nuoruustango-nimisestä kappaleesta. Kyseisessä kappaleessa on mielestäni jotenkin peppipitkätossumainen meininki, ja pystyn hyvin samaistumaan sen sanomaan. Ei pidä alistua muiden mielipiteisiin siitä, miltä sinun tulisi näyttää ja millainen sinun tulisi olla. Jos joku tulee sanomaan, ettei jotain voi tehdä noin, niin silloin pitää tehdä juuri niin, ja vielä isommin.