Hanna-Kaisa (Suomeksi/In Finnish)

Harkitsin ensimmäistä tatuointiani kolme vuotta etukäteen. Vaikka tatuointi on pieni, sen ottaminen oli minulle iso juttu, sillä perheessäni kenelläkään muulla ei ole tatuointeja, eivätkä ystävänikään olleet tatuoituja.

Ensimmäinen tatuointini juontaa juurensa kouluaikaani. Peruskoulu oli minulle monin tavoin vaikeaa aikaa. Lapsena minulla oli koulussa yksi ystävä, joka muutti pois ollessani viidennellä luokalla, joten kuutosluokalle mentäessä minulla ei ollut enää yhtään kaveria. Kuudennen luokan alussa eräs luokkamme pojista alkoi kiusata minua. Kiusaamiseen liittyi monenlaista häirintää: selän takana puhumista, porukasta poissulkemista ja kaikkea sellaista. Kun kerroin asiasta opettajalle, koko muu luokka asettui pojan puolelle.

Olin aika vakava lapsi, ja vietin paljon aikaa kirjastossa ja kotona perheeni kanssa. Yläasteella minulla oli yksi kaveri, mutta siitä huolimatta tunsin edelleen itseni yksinäiseksi. Kun peruskoulu päättyi, valitsin tarkoituksella eri lukion kuin vanhat luokkalaiseni.

Lukiosta tuli minulle kaikin puolin hyvää aikaa, ja voisi sanoa, että tuohon aikaan olin onneni kukkuloilla. Yhtäkkiä sain paljon kavereita, ja koska olin aiemmin ollut niin paljon yksin, jouduin opettelemaan, kuinka kaverisuhteita luodaan ja miten kavereiden kanssa ollaan. Koko peruskouluajan minua oli kutsuttu koulussa lisänimellä, josta en lainkaan pitänyt, mutta lukiossa kaverini kutsuivat minua oikealla nimelläni. Se tuntui todella hyvältä. Lukion toisella luokalla tapasin myös poikaystäväni eli nykyisen aviomieheni.

Tilanne muuttui jälleen, kun lukio päättyi. Aluksi haaveilin suuntaavani toimittajakoulutukseen tai vastaavaan, mutta lopulta päädyin opiskelemaan liiketaloutta. Lukiossa meillä ei ollut luokkia ja opiskelu oli sen vuoksi melko vapaata, mutta uudessa koulussa oli jälleen perinteinen luokkajärjestys, aivan kuten peruskoulussa. Jo orientaatioviikolla huomasin, kuinka ihmiset alkoivat klikkiytyä toistensa kanssa, ja yhtäkkiä löysinkin jälleen itseni tilanteesta, jossa olin jäänyt porukan ulkopuolelle.

Opiskelu perustui suurimmaksi osaksi ryhmätöihin. Koska opiskelijat saivat muodostaa ryhmät oman mielensä mukaan, minua pompoteltiin ryhmästä toiseen, sillä kukaan ei tuntunut oikein haluavan minua ryhmäänsä. Koko touhu tuntui ihan samalta kuin olisi palannut peruskouluun – ainoa ero oli se, että tuossa vaiheessa opiskelijat olivat sentään aikuisia ihmisiä, eivät lapsia.

Koulun ulkopuolella asiat olivat edelleen hyvin, mutta koulun takia tunsin itseni stressaantuneeksi ja surulliseksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin lintsata. Aamuisin heräsin aina ajoissa ja vein koirat ulos tavalliseen tapaan, mutta lopulta en vain pystynyt lähtemään kouluun. Vanhempani epäilivät minun olevan masentunut, mutta todellisuudessa kyse oli vain siitä, että koulun vuoksi olin jatkuvasti alakuloinen. Lopulta päätin keskeyttää koulun kokonaan.

Fighter-tatuoinnin otin pari vuotta sen jälkeen, kun olin keskeyttänyt tuossa koulussa ja siirtynyt työelämään. Minusta on hyvä, että tatuointi sijaitsee paikassa, josta näen sen hyvin itse: se muistuttaa minua asioista, joista olen jo päässyt yli ja samalla rohkaisee jatkamaan selviytymistä.

Seuraavat tatuointini otin vuoden päästä siitä, kun olin ottanut ensimmäisen tatuointini. Olen tiennyt teini-ikäisestä asti, että vielä jonain päivänä haluan oman rescue-koiran. Perheessäni ei koskaan ollut lemmikkejä, mutta olen aina pitänyt eläimistä – lapsenakin hankin käsiini kaikki mahdolliset koirakirjat.

Yhteenmuuttomme jälkeen mieheni ja minä aloimme harkita koiran hankintaa, mutta halusimme odottaa juuri sopivaa hetkeä. Ennen koiria meille ehtikin tulla monia muita lemmikkejä. Aivan alussa meillä oli ainoastaan mieheni kissa Mauku, ja myöhemmin kotiimme tuli vielä kaksi kissaa sekä pari hamsteria.

Ensimmäisen rescue-koiramme hankimme vuonna 2013. Aiemmin olimme katselleet suomalaisia kodinvaihtajia, mutta yksikään ei tuntunut meille sopivalta. Useimmat koirat olivat isoja, eivät tulleet toimeen kissojen kanssa eivätkä sopeutuneet asumaan kerrostalossa. Lopulta päädyimme etsimään koiraa ulkomailta, ja syksyllä viimein saimme Kulkureiden kautta ensimmäisen koiramme Melodyn.

Melody

Sen jälkeen olemme antaneet kodin vielä kolmelle muulle rescue-koiralle: Mindylle, Mellylle ja Meealle.

Melly (valkoinen), Meea (ruskea) ja Mindy

Lemmikkiaiheista tatuointia suunnitellessani totesin, ettei minun ainakaan kannata ottaa jokaisesta eläimestä muotokuvaa erikseen – nehän olisivat pian peittäneet koko kehoni! Sen sijaan päätin tatuoida pelkän M-kirjaimen, joka on omistettu kaikille elämäni lemmikeille: nykyisille ja tuleville.

Idea kolmanteen tatuointiini syntyi, kun aloin etsiä kuulovammoihin liittyviä tatuointeja. Minulla on synnynnäinen kuulovamma, ja sain ensimmäiset kuulokojeeni ollessani viisivuotias. Alun perin kuulovammaani alettiin epäillä, kun äänikirjoja kuunnellessani laitoin äänet niin kovalle, että vanhempani joutuivat tulemaan toisesta huoneesta säätämään ääntä pienemmälle. He veivät minut lääkäriin, jossa minulla todettiin kuulonalenema molemmissa korvissa.

Ottamalla tämän tatuoinnin olen samalla hyväksynyt sen, että kuulovammani on pysyvä osa minua. Sillä on omat vaikutuksensa elämääni, enkä esimerkiksi aina kuule ovikellon ääntä tai pysty koskaan työskentelemään paikassa, jossa olisi paljon isoja ryhmäkokouksia tai muita vaativia kuuntelutilanteita. Saatan välillä puhua kovaan ääneen, ja minulle on tärkeää, että näen keskustelukumppanini. Loppujen lopuksi ajattelen kuitenkin, ettei huonokuuloisuus rajoita elämääni kovinkaan paljon. Ainakin kerrostalossa asuminen soveltuu minulle mainiosti, sillä kotona olen usein ilman kuulokojeita, jolloin en kuule naapureitakaan!

Tästä tatuoinnista tuli isompi kuin itse alun perin ajattelin, ja aluksi oli jopa hieman järkytys, että tatuoija teki kuvasta näin suuren. Jotenkin tästä tatuoinnista tuli vain liian voimakas, kun taas itse en koe itseäni erityisen voimakkaaksi persoonaksi. Jo mallikuvan nähdessäni epäröin, mutta tatuoijan mielestä kuva kannatti toteuttaa nimenomaan näin. Ajan myötä olen jo vähitellen tottunut tähän tatuointiin, ja siitä on alkanut tulla osa minua.

Minusta on aina vaikeaa tehdä päätöksiä tatuointien suhteen – miten voi olla varma, että tulee pitämään tietystä tatuoinnista koko loppuelämänsä? Siitä huolimatta haluaisin tulevaisuudessa lisää tatuointeja, ja jonain päivänä haluaisin myös isompia kuvia. Mutta ennen kuin otan seuraavan tatuointini, haluan olla varma siitä, että löydän itselleni oikean tatuointiartistin. Etäisyydellä ei ole niinkään väliä – voisin hyvin kuvitella matkustavani vaikka toiselle puolelle maailmaa saadakseni tatuoinnin joltain, jonka tyylistä todella pidän.